Mitä oikein etsimme kun etsimme luontoamme? Etsimme sieluamme, korkeinta itseämme. Sen kirkasta kuvaa vedenkalvolta alkumeren heijastuksista. Etsimme Kohtalottaremme kutomaa sielun polkuamme. Meille jokaiselle kudottua ainutlaatuista sielun tehtävää täällä moneuden maailmassa. Kirkkaana hohtavaa helmeä alitajuntamme syvyyksistä. Sitä kaunista ainutlaatuista lahjaa joka meillä jokaisella on tälle maailmalle annettavana. Sitä upeaa täydessä valossaan loistavaa Jumalatarta joka sinä olet. Luonnotar on portti totuuteen. Syvään viisauteen. Yhteyteen. Innoitukseen. Elämän tarkoitukseen.

Kansanperinteemme mytologiassa sielu on kolmijakoinen, se jakautuu itseen, henkeen sekä luontoon. Luonto on meille jokaiselle persoonallinen oma syntyhaltia, jota itse olen päätynyt nimittämään Luonnottareksi. Jokaisessa maailman viisausperinteessä ajatellaan että ihmisellä on yhteys johonkin itseään suurempaan. Korkeampi minuus, Luonto, Haltia, Suojelusenkeli, Fylgia ja Genius ovat erilaisia nimityksiä tälle sisäiselle oppaalle.

Henki taas on lävitsemme virtaava elämänvoima, löyly, ruumishenki joka pitää meidät hengissä. Sama henki virtaa kuitenkin kaikkialla korkeamman hengen muodossa. Kaikilla olioilla ja olomuodoilla on oma henki, tietoisuus, taajuus jolla ne värähtelee. Eri paikoilla on erilainen henki. Tulella, ilmalla, maalla ja vedellä, jokaisella elementillä on omat Luonnottarensa. Elementit yhdessä muodostavat viidennen elementin, eetterin, korkeimman hengen, einestenemän, suuren alkuäidin.

Joutsenilla on oma emuunsa. Kuin jokaisella kasvilla oma kollektiivinen tietoisuuden värähtelyn taajuus joka ilmenee oman luontoisena Luonnottarena. Luonnottaret voivatkin ilmentyä ihmis- tai eläinhahmossa, joskus kuin tietyn värisenä tai muotoisena energiakenttänä tai tunteen värähtelynä.

Näitä henkiä ja haltioita myös jumaliksi ja jumalattariksi kutsutaan ja niiden olemus on vuosituhansien aikana tiivistynyt mytologioiden arkkityyppeihin. Jungilaisessa syvyyspsykologiassa nähdään näiden kaikkien arkkityyppien vaikuttavan meihin piilossa psyykkeemme syvyyksistä. Yhteys löytyy syvältä sisältämme, siksi en mielelläni käytä jumalatar sanaa, koska se vie ajatuksen johonkin ulkoiseen, jota palvoa. Johonkin meistä erilliseen. Mutta mikään ei ole erillista, kaikki on yhtä. Et ole pisara valtameressä, vaan valtameri pisarassa.

Kutsun siis Luonnottariksi sekä syntyhaltiaamme että koko kaikkeuden kaikkia luonnottaria, jotka lävitsemme henkenä virtaavat. Meidän syntyhaltian voidaan ajatella olevan persoonallinen yhdistelmä eri luonnotarten ominaisuuksista. Siten kaikkeuden luonnottariin peilaamalla, heidän innoittamana ja opastamana, voi löytää oman luonnottarensa luo. He availevat värähtelyllään porttia josta oma luonto nousee lovesta.

Mutta miksipä Luonnotartamme sitten pitää etsiä? Miksi se on piilossa?

Miksi Luonnotartamme pitää etsiä? Miksi se on piilossa? Miksi Syntyhaltiamme piilottelee alitajunnassa? Sisäinen opas joka kuiskii tuulessa intuitiona, tuntuu kehon värähtelyssä varmoina askelina.

Kansanperinteemme mytologian kolmijakoisen sielunkäsityksen Itse on alkumeren rajattomasta äärettömyydestä noussut perimmäinen minuus, perimmäinen tietoisuus, Väinämöinen joka katsoo maailmaa meidän kaikkien silmien kautta. Olemassaolon olemisen persoonaton kokija, tietäjä iänikuinen, joka kokee itseään. Hänessä on sulautuneena koko kaikkeus, kaikki minuudet ja ominaisuudet, joten Itsellä ei ole ominaisuuksia, mutta hän havaitsee kaikki ominaisuudet.

Mutta emme kuitenkaan ole persoonattomia kokijoita vaan syntyessämme saamme jokaisen oman Syntyhaltian, Luonnottaren. Mutta synnymme unohduksessa. Emme muista jumalaista alkuperäämme kuin emme myöskään kirkasta kuvaa Luonnottarestamme. Hän on piilossa alitajuntamme syövereissä, eikä meillä ole pääsýä suurimpaan osaan tätä todellista itseämme.

Vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa alamme rakentamaan itseämme tämän perimmäisen minuuden päälle. Kertomaan tarinaa kuka minä olen. Omaksumaan itseksemme asioita jotka toimii kun vuorovaikutamme tämän maailman kanssa. Loput piilotamme varjoihin. Kuin myös Luonnottaremme jos puhdas luontomme ilmaisu on elinympäristössämme tuomittu, valeltu häpeällä tms. Uskomme olevamme tämä kertomamme tarina, mutta tarina on egoksi kutsuttu illuusio, joka aika usein vie eksyksiin. Hukkaamme Luonnottaremme ja Kohtalottaremme kutoman elonpolun valheelliseen tarinaan egon sumuverhon taa.

Miksi näin on, on lopulta aika perustavanlaatuinen metafyysinen kysymys johon on vaikea tarjota yksiselitteistä vastausta. Se lienee tämän elämän tarkoitus. Kuten syvyyspsykologi Jung on todennut, alkupuoli elämää rakennetaan itsen tarinan selviytymiskonetta ja loppupuoli puretaan sitä. On tarkoituskin unohtaa, jotta muistamme. Kaiken takana hengittävä yksi tietoisuus ei voi kokea itseään ilman dissosiaatiota, ilman unohdusta, ilman erillisyyttä. Ja ilman erillisyyttä ajassa, ei tapahdu evoluutiota, muutosta ja kasvua. Kaiken läpäisevää rakkautta ei voi ymmärtää ilman palasiksi murskaavaa erillisyyttä. Iloa ja kuohuvaa elämänvoimaa ilman lamaannuttaa syvää surua. Ei voi tietää olevansa polullaan jos ei koskaan ole eksynyt.

Mutta tarkoitus meidän on muistaa syntymme. Luoda yhteys Luonnottaremme kanssa ja palautua eheäksi itseksemme. Löytää taas värit ja tarkoitus elämään. Mutta miten Luonnottarensa löytää? Siitä seuraavaksi.

Virtaustilan porteilla

Virtaustilan porteilla suljen silmäni ja näen. Tunnen sen iholla. Sydämeni sykkeessä. Hengitykseni huurteessa. Värinänä huulilla. Lähteen virta näkymätön. Vielä henkäys tuulessa. Kuiskaus aaltojen harjalla. Hiljaisuus hälinän takana. Vastaus ajatusten välissä. Mahdollisuus tulevassa. Vielä ilmentymätön. Olematon. Luovuuden lähestyvä läikähdys. Merestäni nousevat korkeuskäyrät. Kehoani liikuttava. Luonnottareni tanssi lanteilla. Ilon ja onnen avaimet aalloilla.

Virtaustilan portti, sydämeni syvyyksissä, ovi salatun tiedon temppeliin. Valtamereen sisälläni. Ylitsekuohuvaan luovuuden virtaan. Josta nousee intohimoni ikuiset liekit. Lemmen väen roihu. Elinvoimani hehkuva valo. Innoituksen ilonsäkeet. Kaiken lävistävä kauneus. Runous. Kaikkialla läsnä oleva lähde. Elementtien eetteri. Otainen oppi. Kaikkeuden kalaverkko. Rakkauden kantava syli. Virtaustila johon astua missä vain kuljetkin. Mutta jotain se sinulta pyytää.

🌬️ Olen rakkauden virtaa, joten virtaani voit astua vain valitsemalla rakkauden, astumalla elämään rakkaudessa.

🌬️ Kiireessä et luokseni löydä. Sinun on pysähdyttävä hetkeen, sen syvään rauhaan.

🌬️ Virrassani voit olla vain täysin alasti, ilman naamioita ja kuoria, oma aito itsesi, puhua vain totuuttasi. Laulaa sielusi laulua.

🌬️ Sinun on antauduttava virtaani. Luotettava tuntemattomaan. Tietämättä miksi liikut, miksi teet, tiedät vain että näin on tehtävä. Vailla vastausta. Luonnottaresi näyttää suuntaa. Luova liike kerrallaan. Antaudu hänen liikutettavaksi rakkauden maininkeihin. Ja löydät, mitä etsit.

Kosken kuohujen kohinassa aika alkaa hidastua. Virta kuljettaa sinua läpi aikojen. Kuin olisit kulkenut näillä kivillä aina. Kaikki hidastuu ja hidastuu. Aika alkaa kadota kohinaan. Sinä alat kadota kohinaan. Virtaamaan ilman ääriviivoja. On vain tämä hetki.

Kaikki on yhä enemmän läsnä vain tässä. Ympärilläsi on pelkkää kauneutta, kosken kuohuissa kuplivaa iloa, luonnon paratiisi. Ilmassa parveilee häätanssiaan tanssivia hankikorreja. Aistisi terävöityvät ja täyttyvät luonnon ihmeistä. Tuuli hivelee hiljaa kämmeni selkää. Sammal pehmentää askeliasi. Hivelee varpaitasi. Aurinko hyväilee huuliasi. Piirtelee heleästi välkehtiviä kuvioita veen pintaan. Kirkas soljuva vesi huuhtoo murheet iholtasi. Riitelevät lauseet, viha, pelko ja ahdistus kaikkoavat yhä kauemmas. Tunnet vain iloa, onnea, rakkautta ja rauhaa. Voit päästää irti kaikesta tarpeettomasta.

Kuinka luonnottaret kuoriutuvat? Kuiskaat kämmenellesi laskeutuneelle hankikorrille. Antautumalla rakkaudelle, hän vastaa. Vain sen voima riittää, rikkomaan kuoren, aukaisemaan portit taivaanmerten taa, josta luonnottaresi virtaa luoksesi. Kuuntele sydämesi kuisketta, aina vierelläsi kulkeneen, luonnottaresi laulua tuulessa. Hän kuljettaa sinua rakkauden aalloilla. Kuin magneettikentät muuttolintuja.

Tunnet voimistuvan tuulen henkäyksen ihollasi. Puiden havinassa kuulet luonnottaresi laulavan - "Tanssi, tanssi itsesi todeksi". Hellästi hän liikuttaa lanteitasi ja kuiskaa kaulallesi - "Riisu päältäsi pelko ja häpeä, kaikki epäaito, joka ei ole sinua. Riisu nyt päältäsi kaikki se mikä saa jäädä taa. Kaikki jota et enää halua kantaa mukanasi. Riisu päältäsi kerros kerrokselta maailman paino. Kaikki luomasi naamiot. Kunnes viimein olet alasti. Jäljellä on vain sinä. Puhdas sielusi. Ja tunnet sen. Kuoresi murtuvan. Sydämesi avautuvan. Olet vapaa."

Muistat yhteyden, luontoon, toisiimme, itseesi, kaiken ykseyden. Olet yhtä suuren luonnon hengen kanssa. Näet pyhän kauneuden kaikkialla ja tiedät ettei ole eroa maan ja taivaan välillä. Kaikki on tässä hetkessä, innoitus, ilo, elämä, rakkaus, viisaus ja rauha. Tunnet kaikkea kannattelevan rakkauden henkäyksen jolla luonnottaret kutovat meidät merkitysten syin kaikkeuden kalaverkkoon. Kaiken läpäisevään rakkauden verkkoon. Runouden virran lähteillä. Täytyt ylitsevuotavalla rakkaudella.

Luonnottarellamme on sekä valo- että varjopuoli. Ei toistensa vastavoimat vaan kokonaiseksi tekevät olemuspuolet. Valo saa voimansa pimeydestä, eikä varjot tule näkyviksi ilman valoa. Ilman varjojen luonnotarta, ehdotonta rakkautta, lempeyttä, hellyyttä, empatiaa ja iloa rajattomasti jakava valopuolen feminiini on vietävissä, tallottavissa ja hyväksikäytettävissä. Ja toisaalta omat varjot voi pimentää valon, tukahdutettuna muuttua tuhoisaksi voimaksi ilman niitä näkevää ja vapauttavaa tietoisuuden valoa.

Valon ja varjon luonnotarten on annettava virrata vapaana lävitsemme, tasapainossa, käsi kädessä toisiaan täydentäen. Voimakkaimmissa pyhän feminiinin mysteerin viisautta kantavissa jumalattarissa valo- ja varjopuoli onkin integroitunut yhteen. Varjon kohtaaminen on initoinut neidosta kuningattaren. Pyhä feminiini täydessä voimassaan on sekä elämän että kuoleman, sodan ja rakkauden jumalatar.

Ennen kuin aloin syvemmin avautua pyhän feminiinin mysteerille muistan karttaneeni näitä tummempaa feminiinistä voimaa kantavia arkkityyppejä kuin joitain demoneita. Mutta mistään miehiä syövästä matriarkasta, toksisesta femme fatalesta ei todellakaan ole kyse. Sellainen demonisointi on juuri se kollektiivinen haava mikä saa meidät piilottamaan tumman feminiinisen voimamme varjoihin ja hylkäämään demonina näiden upeiden alkuvoimaisten jumalatarten voiman itsessämme. Hylkäämään puolet itsestämme. Annamme pois todellisen voimamme. Tumman feminiinin voima kumpuaa aitoudesta, omien varjojen tiedostamisen nöyryydestä. Se ei ole omistavaa ja manipuloivaa vallan hamuilua.

Tässä ajassa tunnutaan ihannoivan aina iloista, lempeää rakkautta ja hoivaa jakavaa "high vibe" valopuolen feminiiniä. Varjojen luonnotarten olemuspuoleten kieltäminen on kuitenkin kuin ikuinen kesä joka ei koskaan käänny syksyyn, elämän kierto pysähtyy, luonto kuivuu kuolleena pystyyn, siemenet ei enää koskaan idä eikä uusi kevät kukoista. Luovuus, ilo ja rakkaus lakkaa virtaamasta.

Epämukavaahan se on katsoa varjoaan silmiin. Yhtä kuolemaa kun kehoon patoutuneet tunteet alkaa purkautua pihalle. Mutta vain niin voi syntyä uudelleen, omaan täyteen voimaansa, löytää omalle aidolle polulleen. Löytää luonnottarensa.

Hän on ilmentynyt minussa monissa muodoissaan - Loviatar, Käres, Kali, Lilith, Ishtar, Persephone…

Hän on villi ja kesyttämätön. Mystinen, magneettinen ja pitelemättömän intohimoinen. Aistillinen ja vapaa. Anteeksipyytelettömän aito, suora ja karkea. Syvästi tunteva, intuitiotaan ja alkuvoimaisia vaistojaan kuunteleva. Hänellä on vahva yhteys varjojen valtakuntaan, piilotettuun alitajuntaan, yöpuolen näkymättömään maailmaan.

Hän kulkee pelotta omassa voimassaan. Itsenäisenä ja itsevarmana. Tietää oman arvonsa, eikä etsi hyväksyntää muilta. Hän tietää olevansa maaginen, magneettinen ja vastustamaton. Eikä pienennä itseään miellyttääkseen muita. Virtaa vapaana täynnä intohimoista mystistä voimaa, kesyttämätöntä luovaa seksuaalienergiaa. Tummaa nahkansa luovaa muodonmuutoksen käärmevoimaa.

Hänen värähtelynsä leijuu marraskuun ajassa voimakkaana ilmassa luonnon tehdessä kuolemaa, sillä hän saattelee luonnon talven lepoon, kevään uuden alun itämään pimeydessä, muuttaa haudan kohduksi. Hän on muodonmuutoksen ja syklisen ajan liikkeelle paneva voima.

Hän on valon siementen kylväjä. Ilon, kevyesti huulilla leijuvan hymyn synnyttäjä ja suojelija. Peloton voima, joka piirtää selkeät rajat kuinka meitä kohdellaan, rajat jotka suojelee lintukotolaisten ilon ja valon valtakuntaa.

Nostetaan hänen luontonsa lovesta. Päästetään hänet tanssimaan vapaana. Anna hänen kesyttömättömän villin, itsenäisen ja pelottoman voiman virrata vapaana ja liikuttaa kehoasi.

Tule näkyväksi kokonaan. Vapaaksi ja aidommaksi. Tunne hänen mystisen magneettinen voimansa sinussa. Ole aistillinen ja tyrmäävä. Kesyttämätön, villi ja vapaa. Kulje polkuasi. Tiedä arvosi. Ota tilasi. Hyväksy itsesi kokonaan, valoinesi ja varjoinesi.

Valtakuntani Tuonelan tuvilla
Alisten aukeilla
Kohtuni uumenissa
Kehoni tervahaudassa
Hautoo mustaa kultaa
Olen varjojen kuningatar
Pelkojen hallitsija
Poltan poroksi epäaidot aikeet
Nuolee liekkini pois vanhaksi käyneen
Kulkuuni kuulumattoman
Avara tyhjä tila
Liekkien valaisema
Tuhkan peittämä maa
Tuhkassa liekkien hedelmä
Olen uuden alku
Kauneimman kevään
Soihdun kantaja
Onnen alun antaja
Kylväjä rakkauden siementen 

Ymmärsin asioiden luonteen ja kehoni värisi shokissa, sieluni ravistellessa kaltereitaan. Noitahaava viiltää yhä. Huudan kivusta, minua poltetaan taas roviolla, vääränlaisena. Näen aineen ja maailman muuttuvan mustaksi. Ja iloitsen. Tämä on kaiken työn alku. Uusi syntyy tuhkasta.

Astun Tuonelan porteista sisään ja tiedän, tämä tulee tuntumaan kuolemalta. Mutten enää pelkää kuolla, taas kerran, eläissäni. Kaikki on mustista mustinta. En näe askelmia. En tunne reittiä. Jää yrittää hyydyttää kulkuni, mutta jatkan tanssia, tunnottomin varpain, kohti kohtuni uumenia, kohti muutosta, kohti kauneinta auringonnousua tuntemattomassa taivaassa. Tämä on uuden itsen luomisen alku.

Yritän liikuttaa pelosta ja häpeästä jäykistyneitä lanteitani. Ylitse virtaavan voimani, loputtoman luovuuteni sakraali keskus, kohtu, maan sylin juurista virtaava tumma seksuaalienergia, Pohjolan kivimäen lukkojen takana. Jään heijastavalla pinnalla katson varjoani silmiin. Rakas oppaani tällä matkalla, tumma feminiini, Loviatar ja Kali, Lilith ja niin moni muu, patriarkaalisessa ajassa demonisoitu. Musta Madonna vatikaaniin kellareihin piilotettu. Ne haluavat valtaa, ne haluavat hallita, alistaa ja talloa pieneksi, helvetin liekkien viistämällä pelolla, kahlita materian valtarakenteisiin.

Mutta rakkaani, älä pelkää kulkea rinnallani, tarttua kädestäni ja katsoa silmiini, sillä vapaus on riisuvan katseeni, kaiken mädän ja epätoden polttavan kosketukseni, toisella puolen. Älä pelkää rakkauttani, joka näkee lävitsesi, mitä on varjoissasi, ja valossasi, mihin jumalaisiin mittoihin voisit kasvaa. Olen musta joutsen, tapahtumista epätodellisin, mutta silti niin ennustettava, kun järjen ylivallan rikin katkuisten illuusioiden tuoksu leijuu jo ilmassa. Palautan sinut järjestä tunteisiin, päästä sydämeen. Todellinen tieto virtaa pimeydestä valoon. Olet vapaa. 

sumuisissa välitiloissa
ruosteisilla rannoilla
jäätyneissä hetkissä
hiljaisuuden tuolla puolen
Musta Joutsen
kantaa siivillään surujamme
juo kyyneliämme
puhdistaa kehomme virtaa
sulattaa kivusta
jäätynyttä liikettä
muuntaa kyynelpuroja
omanarvontunnoksi
rakkauden rajoiksi
suunnattomaksi voimaksi
koskeksi
jonka valjastaa
siipien iskuihin
uuteen liitoon
alkuun kevyeen

Syksyisessä ilmassa leijuu uusia alkuja. Ne kiertää kaariaan suopursun ja humuksen tuoksuissa. Suon syvyyksissä kurjet jo laulelee muutoksen tuulista. Matkaan lähdön ajoista. Paljaat varpaani maadoittuvat pehmeästi jalkojen alla keinuvalla suomaalla syvälle maan juurien verkostoon. Kanervien värähtely polkuni reunalla aukoo hellästi porttia ääriin, sieluni kotoon. Kuljettaa kehoani laskeutumaan syvään rauhaan.

Rauhan saattelemana nousen siivilleni ja liidän pisin Linnunrataa, sisäisen avaruuden teitä opastavaa taivaan virtaa, kohti päivän koitannan kotia, haaveiden Lintukotoa. Matka on pitkä ja pimeä. Mennyt jää taa, eikä uuden valo vielä kajasta taivaanrannassa. Edessä avautuu suunnaton tyhjyys joka kahden maailman välillä on ylitettävä, mutta takaisin kääntyä en voi.

En yritä olla missään muualla kuin missä juuri nyt olen. En mitään muuta kuin mitä jo olen. Olen jo perillä, valmis, tässä hetkessä, vaikka edelleen matkalla. Pitää vain muistaa kuka jo olen. Riisua sen päältä kaikki turha. Antaa kyynelten puhdistaa. Raivon piirtää rajoja. Antaa tunteiden purkautua aaltoina pois kehoni kerroksista. Lävistää eteeni nousevat varjot. Liitää aikansa tyhjyydessä kunnes jää vain se mikä on totta. Kuoriutuu se mikä on aitoa. Kohtalonpolulleni kuuluvaa. Se mikä saa siipeni kasvamaan. Suupieleni nousemaan. Ikuisen liekin leimuamaan sydämessäni. Sen hehkussa näen tietäni opastavat tähdet taas kirkkaana. Yhdessä ne valaisevat polkuni, totuutta etsivän.

Taivaan virta kuljettaa minut maailman reunalle, sinne missä taivas ja maa yhtyy. Kirjokansi ja maankuori kättelevät. Uskallatko sukeltaa läpi taivaanrannan portista uusiin elon syvyyksiin, kysyy Ilmanpielien pitelijä. Läpi pelkojen tuntemattomaan? Uskallatko jo näyttää itsesi kokonaan? Oletko valmis muistamaan kuinka iloa ja onnea kannetaan? Joko uskot olevasi kaiken sen rakkauden ja yltäkylläisyyden arvoinen joka toisella puolen odottaa? Olemassaolon uudella taivaanmeren tasolla. Rauhan ja rakkauden turvasatamassa. 

Olen valmis, vastaan. Olen tyhjentänyt veneeni menneestä, antautunut virran kannettavaksi, päästänyt irti kaikesta turhasta, jonka virta tahtoi mukaansa huuhtoa. En enää pelkää antaa itseni näkyä kokonaan. Vaikka se tarkoittaakin että katoan niiden ihmisten elämästä jotka eivät ääriin yltävää syvyyttäni ymmärrä.

Vielä tarvitsen avaimen porttiin, pyytää Ääretär. Hymyilen hänelle takaisin. Se on ilo, avain Lintukotoon. Ja niin minusta tuli taivaanääreläinen.

Tämä saari alkumeren keskellä, uusi kotoisa kotini, on yltäkylläisyyttä täynnä. Rauhaa, onnea, iloa ja rakkautta. Täällä voin aina matkallani levähtää vailla huolia ja murheita. Eikä mikään vaara uhkaa sisäisen maisemani Lintukotoa. Tänne päästän mukaani vain huolella valitut, toiset ääreläiset kanssani kulkemaan, jotka minut ääriäni myöten näkevät. Myyttiset tarinat kertovat että jossain meitä harvinaisen pieniä ja iloluontoisia lintukotolaisia vielä elelee, vaikka harva meitä enää on nähnyt. Taitaa olla niin että lintukotolaisia näkee vain siellä itse käyneet. Muille muutumme näkymättömiksi.

Ilo on kaiken avain. Täällä tehdään asioita jotka tuovat iloa sielulle, luoden rakkauden valoa maailmaan. Ihmiselon matkasta nauttiminen on tärkeintä. Se että sieluni tulee näkyväksi. Itse prosessi. Äärieni värikirjon jakaminen muille. Sen mikä kauttani pyytää virrata maailmaan, muiden polkua valaisemaan.

Lintukodon rauhan keskellä mieli on hiljaa ja sydän aukeaa sen ympäri rajoilla kiedotun turvan suojelemana. Laskeudun ytimeeni, sydämeni syville juurille. Aidon itseni äärelle. Sielu ja maailmankaikkeus virtaa Lintukodon ääriltä villinä ja puhtaana lävitseni tähän maalliseen maailmaan pisin taivaan virtaa, luovuuden leimahduksina, sielun värit taivaalla ilosta tanssien kuin revontulet. Sieluni värikirjon loimutessa näyn kokonaan. Ja se on oma voimani. Totuudesta ja aitoudesta kumpuava sieluni tanssi tähtitaivaalla.

Kolmannella taivaanmerellä kulkiessaan kipinä hänen sisällään leimahti. Hänen helmansa tanssi kuin tuli, liehui kuin liekki, joka ei suostu sammumaan.

Siivillään hän tunsi sen mitä on ilmassa, kohta tuulien mukana tulossa, hiljalleen voimistuva henkäys huulilla, kohotetuilla käsivarsilla.
Ja hän todella tunsi olevansa elossa. Siipiään piilottamatta, itseään pienentämättä, ääntään vaimentamatta, hehkuaan häpeämättä, liehuen halki maiseman koko siipivälinsä mitalla, antaen valonsa loistaa, sisäisen tulensa liekehtiä maailmaan. Sen syvimpiä mysteereitä kuitenkaan kelle tahansa paljastaen. Rajansa tulisilla siivillään piirtäen.

Taivas kalpeni hänen rinnallaan ja suo alkoi hehkua hänen jäljissään, tahtoonsa sitoutuneissa askeleissa, polullaan vankkumatta kulkevissa. Mystisenä hehkuvia virvatulia edelleen tanssii siellä suon aavoilla missä hänen huulensa suuteli sammalta. 

Sammalpatjojen alla Maatar kutoo sienirihmastoa. Juurien alaisia esi-isien verkostoja. Takovat hiiden sepät, veren köyttä punaista. Geenien ketjuja. Kehoni kudelmaa. Kohtuni viisauden verkostoa. Luovuuteni juurevaa alkuvoimaa. Intohimoni mystistä kuohua.

Varpaani sulautuu sammaleisiin, kudon yhteyttä, Äiti maahan, Maattareen. Kutsun sinua takaisin kehooni. Tanssin sinut eloon. Maan värähtelystä. Humuksen tuoksuista. Sammaleen suudelmista iholla.

Syvältä maasta, Loviattaren lovesta, kehoni kohdusta, Alisten pyhistä juurista, maan sylin sienirihmastosta, aukeaa yhteys Ylisiin. Ikkuna ulottuvuuksiin. Kosmiseen kaikkeuteen. Luomisvoimaan ja Lemmen väkeen. Olen portti ihmeisiin.

Varpaat sammalten sienirihmastoissa, kannan aurinkoa kämmenelläni, kuin sydäntäni, kompassia kaikkeuden kalaverkossa. Tunnustelen siivilläni ylisten keveitä tuulia. Hiuksiani heiluttavia ikuisia virtauksia ilmassa. Auringosta laskettuja Ilmattaren lankoja laineilla. Innoituksen virtaa sydämeni syvissä syissä. Sieluni kultaista kudelmaa. Ikuisuudesta kaikuvaa. Rakkauden lähdekoodia. Maailmojen merivirroissa, reittejä ja risteyksiä, joissa maailmat kohtaa. Solmuissa kohtalon kudelman, kuulen tuuleni kuiskivan. Missä on se suunta, jonne liitää, joutsenen kevyin siivin.

Kaikkeuden kalaverkon kutojat

Luonnottaret kehräävät tiedon-, elämän- ja kohtalon lankoja, syntyjä syitä myöten, kutovat elämämme kangasta, kohtalomme kudelmaa, kaikkeuden kalaverkkoa otavaisen opin ohjein. Kaiken läpäisevää tietoisuuden verkkoa, meitä rakkauden taajuudella kannattelevaa kvanttikenttää.

Kaikkeuden kalaverkkoa kutovat luonnottaret tunnetaan myös kohtalottarina, jotka kohtalon lankoja vedellen viitoittavat kohdusta alkavaa kohtalon tietä. Innoittavat tekemistä kohdistumaan kohti sitä oikeaa polkua. Kutovat lankojamme verkoksi, merkittäviksi kohtaamisiksi elämän eri kohdissa. He ilmaantuvat paikalle aina erityisen kohtalokkaan hetken edellä. Kuiskailevat elä, luo, koe!

Kaikkeuden kalaverkko ympärilläni. Maisemassa. Sisälläni. Mytopoeettiset tuulen tuomat laulut. Pyörteilevät virrassa, hakevat viisautta maailman merivirroilta. Luonnottaret saapuvat luokseni, ottavat syliin kuin virta joka kuljettaa, opastavat elämän tutkimusmatkaa. Rakkaudesta kudotun verkon menneet ja tulevat suudelmat huulilla, värisee sydämen syvimpiin poimuihin, sieluni kotisijoille. Sieltä aukeaa yhteys, syvältä maasta taivaisiin. Tieto todellisuuden luonteesta. Sitä on turha yrittää ymmärtää kirjojen sivuilta. Se on rakkauden kielellä kirjailtu, kehoni vesissä värähtelevä runo. Kaikkea muuta kuin jotain joka ei ole totta.

Elän myyttejä todeksi, kirjoitan niitä uudelleen kehoni kielellä, sieluni laululla. Myytit kirjoittavat minua uudelleen. Yhä uudelleen, tuhannessa eri muodossa, on sama tarina toistanut itseään, läpi aikojen, eri hahmoissa, eri paikoissa. Ja joka kerta sen läpi eläissäni myytti paljastaa kielellään uusia viisauksia. Auttaa valitsemaan risteyksissä uuden kauniimman suunnan. Sielun rakkauden tien.

Kudon myyttien verkkoa uudelleen ja uudelleen. Samat kaavat ja muodot ei toista itseään, vaan ottavat uuden muodon syvyyksistä, kun puhallan henkeä niiden kudelmaan. Myytit ei kuvaile historiaa, vaan kertoo tapahtuman merkityksestä. Symboleista. Se tapahtui joskus, mutta tapahtuu kaiken aikaa, aina uudessa muodossa.

Mytopoeettisessa kaikkeuden kalaverkossa olen samanaikaisesti kaikkialla, kaikissa ajoissa ja paikoissa, maassa, meressä ja taivaalla. Menneessä ja tulevassa, tässä ajattomassa hetkessä. Historia katoaa virtaan, minä katoan virtaan ja olen todella olemassa, osana maailmankaikkeuden yhtä suurta luovaa kiertokulun prosessia. Todella elossa runojen virrassa.

Myytit kuiskii siitä mikä on ihmiselossa ajatonta, elämän syvintä tarkoitusta, luovuuden intohimoa ja iloa. Opastaa sydäntä navigoimaan sattumanvaraisten tapahtumien kaaottisella virralla. Avaa alitajunnan blokkeja, sielun lukkoja, muuttaa ajatuksia ja tunteita näkemään sydämellä syvemmin, totuuden todellisuuden luonteesta. Totuuden omasta luonteesta. Luonnottaresta. Yhteydestä.

Anna myyttisi löytää sinut, luonnottaresi suudella, uuden syntyä ikuisuudesta 🌬️